Ihme sekoilua.

Mun pitäisi olla pakkaamassa. Mun pitäisi tehdä jotain hyödyllistä, eikä vaan pyöriä netissä hyödyttömänä. Tai ihan sama missä mä hyödyttömänä pyörin. Yhtä samaa tää kaikki on. Jossain stressin ja ahdistuksen keskeltä kukkii hillitön riemu. Jostain se ilmestyi, eikä sitä voi estää. On kevät!!! Jeij!

Mä en voi uskoa, että muutto on näin lähellä. Alan pikkuhiljaa innostua ajatuksesta. Mä jätän Suolahden taakseni. Ja lähden uhmakkaasti. Ja lopullisesti. Tosin majailen aluksi mutsin luona (täältä voi muuttaa, mutta ei täältä koskaan todella pääse pois) ja jatkossakin pyörin täällä. Silti, mä muutan pois Suolahdesta. Maistraattiin on ilmoitettu, joten eipä siitä sen enempää. Ainoastaan joku Suolahtelainen voi ymmärtää miltä tää tuntuu. Jotenkin tunnen häpeää kun kerron Suolahtelaisille ystävilleni (kyllä, mä vielä seurustelen Suolahtelaisten kanssa, antaa kaikkien kukkien kukkia, emmä halua tuomita ketään) muutostani. Näen heidän silmissään tumman surun, katkeran kateuden. Koen syyllisyyttä siitä, että mä jatkan eteenpäin. Aivan kuin ihmiset menettäessään jonkun läheisen. Ne tuntee syyllisyyttä eloonjäämisestä.

Mä löysin kesän lempparijäätelön, Domino ice creamin. Törkeeeen iso keksi ja sisällä jätskiä. Ihanaaaaaaaaaaaaaaa! Miten kukaan nero ei ole keksinyt sitä aikaisemmin?? Ei pitäisi kovin vaikeeta olla.