Ihme sekoilua.

Mun pitäisi olla pakkaamassa. Mun pitäisi tehdä jotain hyödyllistä, eikä vaan pyöriä netissä hyödyttömänä. Tai ihan sama missä mä hyödyttömänä pyörin. Yhtä samaa tää kaikki on. Jossain stressin ja ahdistuksen keskeltä kukkii hillitön riemu. Jostain se ilmestyi, eikä sitä voi estää. On kevät!!! Jeij!

Mä en voi uskoa, että muutto on näin lähellä. Alan pikkuhiljaa innostua ajatuksesta. Mä jätän Suolahden taakseni. Ja lähden uhmakkaasti. Ja lopullisesti. Tosin majailen aluksi mutsin luona (täältä voi muuttaa, mutta ei täältä koskaan todella pääse pois) ja jatkossakin pyörin täällä. Silti, mä muutan pois Suolahdesta. Maistraattiin on ilmoitettu, joten eipä siitä sen enempää. Ainoastaan joku Suolahtelainen voi ymmärtää miltä tää tuntuu. Jotenkin tunnen häpeää kun kerron Suolahtelaisille ystävilleni (kyllä, mä vielä seurustelen Suolahtelaisten kanssa, antaa kaikkien kukkien kukkia, emmä halua tuomita ketään) muutostani. Näen heidän silmissään tumman surun, katkeran kateuden. Koen syyllisyyttä siitä, että mä jatkan eteenpäin. Aivan kuin ihmiset menettäessään jonkun läheisen. Ne tuntee syyllisyyttä eloonjäämisestä.

Mä löysin kesän lempparijäätelön, Domino ice creamin. Törkeeeen iso keksi ja sisällä jätskiä. Ihanaaaaaaaaaaaaaaa! Miten kukaan nero ei ole keksinyt sitä aikaisemmin?? Ei pitäisi kovin vaikeeta olla.

Kaik` muuttuu...

Viimeisiä hetkiä viedään suolahtelaisena... Viikonloppuna pitäisi siirtää kamat Jyväskylään. Harjoittelu koskella jatkuu vielä, joten joudun majailemaan äidin luona ainakin osan ajasta. Eipä tuo haittaa. Saa lapsi ruokaa.

Sitä aina luulee, että elämä kulkee tiettyä rataa, eikä siihen voi vaikuttaa mitenkään. Elämä kyllä tykkää sitten näpäyttää ja muistuttaa, että mikään ei ole varmaa. Koko kevät on ollut yhtä hullunmyllyä ja täynnä muutoksia. Niin tuli vain se viimeinenkin niitti eli ero. Poikaystävää alkoi vanha suola janottamaan (10 vuotta vanha suola), joten se päätti, että on aika erota. Kyllähän se hieman katkeraksi vetää, kun taisteli suhteessa yli neljä vuotta, mikä sitten perustuikin valheelle. Olisi itsekin halunnut joskus luovuttaa, mutta toinen osapuoli sai olon niin huonoksi ja typeräksi (lapselliseksi unelmientavoittelijaksi), että sitä jäi. Jäi yrittämään, vaikka kaikki tuntui niin mahdottomalta. Nyt se on ohi, multa meni neljä vuotta kärsiessä ja ihan turhaan. Anteeksi en voi antaa, mutta väleissä pitäisi olla. Sellaista. Ero oli yhteinen päätös (vaikka minä en haikaillut vanhan ihastuksen perään, enkä olisi tehnyt sitä nyt) ja se johtui meidän ongelmista (eikä siitä entisestä ihastuksesta). Mielenkiintoista miten se ei voi ottaa vastuuta teoistaan. Kyllä mä näen asian niin, että mut jätettiin. Vai vaikuttaako yhteiseltä päätökseltä?? Kuitenkin, parempi näin. Se suhde oli ihan mahdoton, mutta S I L T I!! Yli neljä vuotta!!!!!!!!!!!!!!!!!!!

Älkää huolestuko. En enää tilitä katkerana tänne. Ehkä piti vaan valmistella tääkin blogi kenties hieman feministisempään suuntaan... Mä tulen vastaisuudessa hehkuttamaan sinkkuelämää ihan mielettömästi. I`m free... Suoraan päin puuta, töks. Elämä on. =) Väsyttää!